Ensilumi.
 
Totta tosiaan. Tätä maalatessa taivaalta tuprutteli hetken pieniä hileitä. Valkoisia ja hentoja, jotka etsivät paikkaansa tässä maailmassa. Vaan eihän niiden kanssa vielä ensilumeen asti päästy, sillä jokainen pieni hiutale lakkasi olemasta heti maahan langettuaan. Yrittivät kuitenkin tosissaan. Leijailivat ihan alas asti, eivätkä kääntyneet matkallaan takaisin.
 
Ja tiedätkö mikä on jännä juttu? Vaikka nämä uudet tulokkaat yrittävät muuttaa maiseman väriä ihan väkisin, äiti maa vastaanotti heidät silti lämpimästi tervetulleiksi! Lämpimästi! Hah! Kuinka oivaltavaa! Eivätpä pienet hiutaleet arvanneet, miten petollinen tuo lämmin halaus voi olla. Menivät vanhanaikaiseen. Niinpä niin. Ja juuri siksi lumipeite jäi tänään syntymättä ja vielä meillä näyttää syksyiseltä.
 
Vaan tiedätkö mitä muuta? - No tiedätpä tietenkin. Tiedät sen yhtälailla kuin minäkin, että lopulta siinä käy juuri niin kuin siinä aina käy. Että nuo pienet hiutaleet jatkavat touhuaan, eivät tajua lopettaa hyvän sään aikana, ja lopulta eräs ottaa nokkiinsa. Äiti maalle iskee tunnekylmyys, vieraanvaraisuus lakkaa ja syli kylmenee. Sitten meillä alkaa alkutalvi.
 
Niin se vain on. Kaikesta huolimatta tämä pieni lumen tuprahdus oli hauska yhteensattuma.
Olin nimittäin tänään ajatellut maalata "perinteisestä" suotaulustani version, jossa on ensilumi maassa. Aika nopeasti tulin kuitenkin siihen tulokseen, että haluan tällä kertaa tehdä maisemasta hieman erilaisen. En taas sitä samaa vanhaa suota, sillä tänään kaipaan vaihtelua.
No, koska nopein tie onneen käy usein arjen helppojen ratkaisujen kautta… niin kyllähän tässäkin on elämää helpotettu. Maalauksen sommittelussa on jotain tuttua ja tarkkasilmäisin huomaa tässä suoria yhtäläisyyksiä aiemmin maalaamieni soiden kanssa… mutta eipä tämä silti ole ihan sama.
 
Onko lie samasta paikastakaan. Ehkä on, ehkä ei.
 
Niin tai näin, tässä on Ensilumi. Maalattu ensimmäisten hiutaleiden sulaessa äiti maan lämpimässä syleilyssä.