Ensi alkuun tämä kuva puhui minulle yksinäisyydestä. Etäisyydestä. Varsinkin kun maalauksen loppuvaiheilla mukaan kuvaan hyppäsi ihan omin luvin tuo yksinäinen kulkija. Ja siltähän kuvakin näyttää, ilmiselvä "Yksinäinen kulkija"! Niin ilmiselvä, että siitä meinasi hyvää vauhtia tulla jo taululle nimikin. Mutta sitten pohdintani karkasi enemmän taideterapiaksi ja sielunhoidon puolelle.
 
Kuka kuvassa kulkee? Olenko se minä? Vai joku muu? - Tai ehkäpä minä ja moni muu?
 
Tuota kävelytietä kyllä kuljen päivittäin koiramme kanssa. Mutta se ei ole se pointti. Se ei tee minusta yksinäistä kulkijaa.
 
Minusta tekee yksinäisen kulkijan sisimpäni väsyneisyys, elämän värien vähyys ja ihmissuhteissani ottama etäisyys.
 
Ja silloin ymmärsin. Ymmärsin maalaamattomia ajatuksiani. Minä maalasin kuvaa talvisesta maisemasta, mutta sisimpäni maalasi minut. Maalasi minut palaamassa kotiin.
 
Tunnistan olleeni yksinäinen kulkija, etäinen ja hiljaisuuteen kadonnut, yksinäinen tallustelija. Ja jossain määrin kait olen sitä edelleen.
 
Mutta nyt olen myös jotain enemmän.
 
Nyt olen kotimatkalla.