"Matkasauvat mukanamme suuntasimme takametsiin. Ei eväitä, ei reppuja, vain päämäärätön seikkailunhalu.
 
Naapuruston takana kulkevalta metsäautotieltä käännyimme sille toiselle, syvemmälle metsään johtavalle, ohi palaneen hakkuuaukion. Askel oli kevyt ja kulku helppoa tutun ja turvallisen metsän läpi. Tulimme kuitenkin yllätetyksi kesken askeleen, kun jotain tummaa liikahti edessä olevalla mättäällä keskellä metsäautotietä. Saalistaja!
 
Näköhavainto herätti välittömästi aivojemme takahuoneisiin käpertyneet liskot. Nyt oli kyse eloonjäämisestä ja tarvittiin väliintuloa! Liskomme hyppäsivät esiin, tarttuivat ohjaksiin ja päättivät taistella! Huidoimme kepeillämme niin, että mustikan varvut pölisivät. Ei, ei sittenkään! Sehän on myrkyllinen! Me kuolemme varmasti, on pakko paeta. Ja ennen kuin viimeiset varvut laskeutuivat maahan, me olimme jo sännänneet karkuun.
 
Siinä me sitten keräsimme happea tien päässä. Hapesta keuhkomme kutoivat kokoon rohkeutta, joka vähitellen pureutui läpi syntyneen paniikin ja pakokauhun. Hiljalleen myös muutama selkeä ajatus löysi tiensä tajuntaamme ja paimensi liskot takaisin koloihinsa.
 
Se oli ollut käärme. Ja nyt tilanne pitäisi tarkistaa. Uskaltautua takaisin tapahtumapaikalle, selvittää miten sille kävi. Jos se kuoli, se pitäisi haudata. Ja eihän se meitä söisi, ei edes purisi, kunhan olisimme varovaisia.
 
Löimme lukkoon toimintasuunnitelmamme ja hengityksen tasaannuttua lähestyimme paikkaa varoen. Keppiemme avulla työntelimme ensin sivuun varpuja ja sammalia. Ja kun mitään ei näkynyt, uskaltauduimme jo lähemmäs tutkimaan. Ensin kolot ja sammaleen painaumat keskeltä, sitten metsätien reunustatkin.
 
Ja niin kävi, että ei löytynyt käärmettä, ei elävää, ei kuollutta.
 
Siinä se oli ollut ihan hetki sitten, mutta ei ollut enää. Ei jälkeäkään.
 
Päätimme luovuttaa ja antaa asian olla. Jatkaisimme matkaamme tutun metsän läpi. Metsän, jossa seikkaileminen ei enää tuntunutkaan ihan yhtä turvalliselta kuin aiemmin.
 
Ja samalla kun me astelimme eteenpäin, pienet liskoaivomme olivat tyytyväisiä. Ne olivat taas kerran pelastaneet päivän ja olivat valmiita tekemään sen uudelleen. Kiltit, avuliaat liskot."
 
- Niin, ja entä tämä kuva sitten?
Saman aamun rauhallinen hetki, kun kyy aamulla nosti päätään ja mietti mitähän tämä päivä tuo tullessaan? Vai myöhemmin samalta viikolta, kun kyy paikalle palatessaan varmistelee, etteivät samat häiriköt ole taas liikenteessä? Vaikea sanoa. Kummin lie?